Tiedättehän taudin nimeltä fibromyalgia? Täällä Suomessa se on vielä vähän sellainen roskakori diagnoosi. Niinkuin, että kun vähän on siellä ja täällä kaiken maailman kremppaa ja ajatus seisoo ja mieliala on matala ja elämä muutenkin välillä tökkii, niin on helppo pistää kaikki sinne fibro-ämpäriin. Sitten vielä ihan kaikista viisainta olisi pistää se ämpäri piiloon, koska sen näkyvillä olosta ei ole mitään hyötyä, päinvastoin.
No mulle se ämpäri on annettu. Jei!
Fibro tuo tullessaan kaikkia eri kivoja juttuja. Olen elävä ilmapuntari. Kivut kuuluu jokapäiväiseen elämään. Saunassa ei voi käydä, eikä urheiluakaan harrastaa, ainakaan lähellä nukkumaan menoa, koska keho ei ehdi jäähtyä. Ruoka aiheuttaa vatsakipuja, ja kun yrität rajoittaa niitä ruoka-aineita, jotka sattuu eniten, tilalle pompsahtaa kymmenen uutta. Ajatus ei kulje. Sanat katoilee. Tavarat tippuu. Hermot menee. Uni ei tule, tai jos tuleekin, niin ei jatku. Ja huomenna kaikki uusiksi.
Vaihtelua toki päivissä on. Koskaan et tiedä mihin sattuu viiden minuutin päästä. Wohoo, sitä jännityksen määrää!!
Koska minun vuorokaudessa on muutama tunti enemmän kuin muilla, kun yöllä hereillä vietetyt tunnit ovat ainakin tuplasti pitempiä, onkin aikaa ajatella ja pohtia ja suunnitella kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.
Jostain syystä aivosumu pitää minua otteessaan vain päivisin. Yöllä ajatus on kirkas ja lennokas. Tästä blogistakin sain idean viime aamuyönä kun yritin maanitella unta takaisin. No enkä edes maanitellut, kun yritin löytää asentoa, jossa ei satu. Ja kun se löytää, tulee kuuma ja se takia pitää vaihtaa asentoa uudestaan.
Yllättäen yöllä sitten kävikin ottamaan päähän. Isosti.
Mehän eletään kertakaikkisen hyvinvoinnin keskellä. Jokaiselle ojennetaan lottovoitto käteen, kun tähän maahan synnytään. Kaikilla, tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin melkein kaikilla on koti ja perhe ja turvaa ja rakkautta. Tai no jos oikeastaan ihan rehellisiä ollaan, niin aika monelta ne puuttuu. Ainakin osittain. Tai oikeastaan kokonaankin.
Monilla on matkanteko melkoista kompurointia. Saattaapa tulla tallotuksikin. Mutta niinkun periaatteessa kaikki on hyvin, niinhän? Ainakin ulospäin.
Kaikkien palkka riittää hyvin elämiseen ja työolosuhteet alalla kuin alalla on kertakaikkisen priimaa, resurssit riittää ja mennään maalaisjärki edellä! Eikun.... mitenkäs se nyt olikaan?
Minä itse työskentelen mielenterveyden ammattilaisena. Eikös se jo olekin ihan selvää, koska onhan noita hoidettavia haavoja itselläkin, joita kivasti saa haudottua, kun auttaa muita. Tämän alan juttuja olen opiskellut seitsemän vuotta, mutta jostain syystä palkka ei päätä huimaa, oikeastaan ei edes olkapäitä... tai kyynärpäitäkään. Tilipäivää ei huomaa tilin saldossa vaan siinä ohi kiitävässä hetkessä kun se raha käväisee siellä tilillä. Todellisuus, jonka moni terveys- ja sosliaalialalla työskentelevä tunnistaa. Eikä vain meidän alalla. Ihan villinä voisi ajatella, että melkein millä tahansa alalla, jolla tuotetaan ihmisen perustarpeisiin kuuluvaa palvelua, ei juhlita enää palkkapäivää seuraavana päivänä, harvoin palkkapäivän iltanakaan. Mutta voidaanhan me juhlia sen meidän kuuluisan kutsumuksen kanssa. Ja leivän päällä se maistuukin eri hyvälle!
Fibro ja univelka ja yleinen ärsytys saa kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Joskus niissä on edes pää, vaikkei häntää olisikaan.
Enkä minä tietenkään sano, että meillä on kaikki huonosti. Elämässä on paljon asioita, joista voi iloita ja olla kiitollinen. Ja jokaisen meistä pitäisi nähdä vaivaa sen eteen, että edes yhden sellaisen asian löytäisi jokaisena päivänä.
Tänään minun hyvä on, ettei sada vettä. Ainakaan vielä. Niin ja se, että huomenna saa elää normaaliajassa.
